Todellisuutta

Aina mulle tullaan sanomaan, että:
''Sä saat ton näyttämään niin helpolta.''
''Teillä on niin ihana perhe ja kaikki menee niin mukavasti.''

Ehkä näyttää tolta, mutta sitä tää ei ole. Tai ehkä sillon ku Mona nukkuu tai muuten vaan on hyvällä päällä ja hymyilee kun Hangon keksi  <3
Tai kun mulla on hyvä päivä enkä haluu vaan maata puolta päivää sängyssä.

Tottakai oon onnellinen Monasta ja kaikesta mitä se mulle antaa, mutta samalla mun elämää varjostaa suru ja ahdistus joista en pääse eroon.

Ja onhan mun ja Renen suhde tosi hyvä. Se on kestäny paljon ja on vielä pystyssä. Rene on paras ihminen mitä tiedän, sitä vastoinkäymiset on vaan vahvistanu. Se on kokenut niin paljon vääryyttä, mutta kumminkin on se joka jaksaa aina nostaa mut ylös.

Mut valtaa liian usein se tunne, etten jaksa enään nousta uuteen päivään. En jaksa hymyillä ja olla niin iloinen äiti kuin Mona ansaitsisi.
Mutta kumminkin on pakko olla. En halua, että Mona kasvaa ympärillään surua ja murheita.
Säästän surut iltaan ja muihin hetkiin jolloin Mona ei ole läsnä. Monan kanssa haluan koittaa iloita.

En muista millon viimeksi oisin ollut täysin onnellinen. Tai no tottakai sillon kun sain Monan ensikertaa syliin :).
Mutta muistan myös kuinka itkusilmässä katsoin kun Rene illalla lähti sairaalasta yöksi kotiin. Kuinka ahdistuin kun tajusin, että Mona on mun vastuulla. Etten voi vaan antaa sitä hoitajalle jos ei enään huvitakkaan olla äiti. Kuinka joskus oisin vaan halunnut lähteä karkuun ja antaa Monan äidille.

Tietenkään, en voisi Monaa äidille antaa. Onhan Mona mun lapsi ja ikuisesti rakas. Sitä paitsi tulisi liian ikävä. Mutta välillä kun kaikki tuntuu olevan huonosti eikä saa edes hetken hengästaukoa, tuntuu että kaikki kaatuu päälle.
Ei, ei vanhemmuus ole helppoa. En usko, että se on kenellekään helppoa.